Suorittamatta paras!

Loma saattaa aiheuttaa joskus paineita. Pitäisi ehtiä tekemään sitä, tätä ja tuota. Samalla kuitenkin pitäisi ehtiä lepäämään ja lukemaan ne kirjastosta pari kuukautta sitten lainatut kirjat, jotka olet jo uusinut pariin kertaan. Ikävintä on se, että lomanvietostakin on tulossa tai jo tullut suoritus, jota peilataan muiden lomalla olevien suoritukseen. Siinä matkalla kaikessa kiireessä sitten unohtuukin jo se loman varsinainen tarkoitus: virkistäytyminen itselle sopivimmalla tavalla. Jollekin se voi tarkoittaa etelänmatkaa ja toiselle se voi tarkoittaa viikon mittaista hissuttelua villasukissa suljettujen ikkunaverhojen takana.

Kiire onkin sellainen asia, jonka myötä ihminen alkaa melko nopeasti kokea irrallisuutta elämästään elämästä ja siihen kuuluvista ihmisistä. Tätä asiaa ryhdyin pohtimaan hieman syvällisemmin juteltuani Emman kanssa hänen palattuaan viikonlopunvietosta Tampereelta. Viikonloppuvierailu toisen vaihto-oppilaan luo oli ollut mahtava. Hän kuitenkin totesi, että nyt on hyvä taas olla jokunenkin tovi kotona ja rauhoittua normaalin arjen viettoon. Sillä - arjessa kaikessa rauhassa luodaan syvemmät suhteet ihmisiin, muodostetaan rutiinit, opitaan tavat ja tullaan osaksi yhteisöä. Ja kun tullaan osaksi yhteisöä, on mahdollisuus ymmärtää kulttuuria, jossa eletään. Ja Emma haluaa olla osa tätä meidän perhettä ja eteläsavolaista elämäntapaa. Tähän puolestaan ei meillä ole mitään vastaansanomista :)

What? Kattooks ne leffoja vierekkäin...

Tästä keskustelusta tuli myös mieleen, ettei vaihto-oppilas, eikä myöskään hostperhe, voi tarkalleen tietää etukäteen, mitä vuosi tulee pitämään sisällään ja miten kukakin vastaantuleviin asioihin suhtautuu. Ei, vaikka olisi tarkasti määritellyt ja miettinyt, mitä vuodelta odottaa ja toivoo. Vasta elämällä arkea alkaa vähitellen kokonaisuus hahmottua. Joku vaihto-oppilas on voinut suunnitella matkustavansa mahdollisimman paljon, mutta huomaakin tärkeämmäksi tutustumisen pienempään alueeseen. Toinen on uskonut olevansa sopeutuvainen kaikkeen ja kaikkiin, mutta huomaa potevansa tajutonta koti-ikävää. Myös perhe on ajatellut ehkä valinneensa tyypin, joka sopii täydellisesti heidän elämäntyyliinsä, mutta löytää itsensä tianteesta, jossa saakin tilaisuuden harjoitella suvaitsevaisuutta.

Se, mitä tällä ehkä vähän sekavalla pohdinnalla haluan sanoa on se, että vaihto-oppilaan ja hostperheen ei kannata ottaa vaihto-oppilasvuodesta mitään turhia paineita. Kyse ei ole suorituksesta, jossa pyritään täyttämään etukäteen asetetut kriteerit. On uskallettava antaa itselle lupa muuttaa ajatuksiaan ja käsityksiään ja uskallettava olla epätäydellinen.

Ja ennen kaikkea: ei saa luovuttaa!

Ystävyyttä ja saunomista

Sunnuntaisin minulla on tapana pohtia päivän mittaan mahdollisia blogipostauksen aiheita. Sama juttu myös tänään. (Tässä vaiheessa päivä on kyllä jo tainnut vilahtaa maanantain puolelle). Yleensä käy kuitenkin niin, että näppäimistölle siirryttyäni suunnittelemani blogipostauksen aihe muuttuu ihan joksikin muuksi. Niin kävi tälläkin kertaa. Ajattelin nimittäin ensin kirjoittaa syysloman alun tunnelmista sellaisen kevyen ja keveän tarinan. Miten syysloma tulee tarpeseen ja miten hyvä on pitää ahkeroinnista taukoa, jotta sitten jaksaa taasen puurtaa töissä ja opiskelun parissa. No tällä kertaa tietokoneen ääreen istuttuani mieleeni putkahti lapsuudesta tuttu loru, joka kuuluu näin: "Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussa avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies pellolla lyhteen".

Syy, miksi tuo loru tuli mieleeni, liittyy vahvasti perheemme vaihto-oppilasprojektiin ja yleensä vaihto-oppilastoimintaan. Nimittäin sen tiimoilta on varmasti yksi jos toinen perhe solminut ystävyyssuhteita, jotka ovat kantaneet ja kantavat pitkälle tulevaisuuteen. Itsestäänselvää tallaisen suhteen muodostuminen perheen ja vaihto-oppilaan välille ei kuitenkaan ole. Aina ei nimittäin välttämättä kemiat ja odotukset kohtaa toisiaan ja lopputuloksena on kaikkea muuta kuin ystävyyttä yli rajojen. Tästäkin syystä tunnen syvää iloa siitä, että perheemme ja Emman välille näyttäisi olevan kasvamassa ja kehittymässä ystävyyttä, joka raapaisee meitä kaikkia vähän pintaa syvemmältä. Yli kahden kuukauden aikana uuden perheen ns. tunnustelutyöt alkaa olla tehty ja jokainen on löytänyt paikkansa tässä kokonaisuudessa

Ystävyys - Emma ja Emman tekemät muffinssit :)

Ystäväloru tuli mieleen siitäkin syystä, että Lotta on parhaillaan Dubaissa tapaamassa  ystäväänsä Rheaa, joka oli Savonlinnassa vaihto-oppilaana. Tytöt aloittivat tapaamisen suunnittelun jo ennen kuin Rhea palasi kesäkuussa takaisin Intiaan. Matka on myös osoitus siitä, että todellinen ystävyys ei ole vain puhetta, vaan myös tekoja.

Monenlaista ystävyyttä :)

Mitä ystävyyteen tulee, voi se kohdistua muuhunkin kuin ihmisiin. Emma on nimittäin osoittautunut todelliseksi saunomisen ystäväksi. Lauantaina saunasta tultuaan hän totesi, että sauna ei tuntunut tarpeeksi kuumalta, sillä siellä oli vain 60 astetta lämmintä. Hänestä paras lämpö löylyttelemiseen on 80 astetta... Neitokainen myös odottaa kovasti lunta ja pakkasta. Sekin liittyy muuten osittain saunaan, sillä yksi Emman haaveista on kieriä löylyn jälkeen lumessa.

Tulispa talvi, että pääsis saunasta lumeen kieriskelemään :)

Mitä tuohon saunomisen ystävä -juttuun tulee, on Emman kunniaksi sanottava, että hän on oivaltanut mielestäni myös saunomisen syvällisemmän merkityksen. Hänen mukaansa saunomisessa parasta on se, kun saa istua hiljaa lauteilla ajatustensa kanssa ja rentoutua. Seuraava askel tämän ystävyyden kehittymisessä on se, että kerromme Emmalle vastasta, jolla suomalaiset usein itseään saunassa piiskovat. Nähtäväksi jää, kehkeytyykö ystävyys uudelle levelille. Siitä sitten tarinaa ehkä viimeistään joulusaunan jälkeen :)

Mukavaa viikkoa kaikille ja muistakaa saunoa!

Muropäivä - arjen pelastus

Arki. Se koittaa vääjäämättä jokaisen sunnuntain jälkeen. Perheemme lapsilla arki on koulua, läksyjä, kokeita ja treenejä. Viikosta ja kuukaudesta toiseen. Meille aikuisille arki on työntekoa, lasten auttamista läksyissä ja kokeissa sekä taksikuskina toimimista. Aikuisen arjessa tuntuu usein tunnit loppuvan kesken ja huono omatunto vaivaa milloin minkäkin tekemättömän työn tiimoilta. Onko arki siis ihan p...aa? No ei todellakaan!

Onko arki pelkkää kalenteria ja tyhjiä wc-rullia?

Menneellä viikolla sain tarpeellisen muistutuksen siitä, miten ajessa voi olla pieniä juttuja, jotka tekevät siitä juhlan. Oikeastaan sain epäsuoraa palautetta siitä, että olen ehkä jonkin jutun tehnyt oikein. Nimittäin: meidän perheessä on jo varmasti  kymmenen vuotta ollut lapsilla muropäivä. Se tarkoittaa sitä, ettei meillä ole tarjolla joka aamu muroja, vaan yhdessä valittuna viikonpäivänä. Yleensä se päivä on ollut keskiviikko tai torstai. Emmalle tuo tapa oli selvitetty lasten toimesta jo melko aikaisessa vaiheessa. Itse en ollut miettinyt asiaa sen kummemmin oikeastaan koskaan. Kunnes - kuulin sattumalta Luukaksen ja Emman välisen syvällisen ajatustenvaihdon, joka kuului suurin piirtein näin (keskiviikkoilta kello noin kahdeksan):

Luukas: Mie oon niin onnellinen.
Emma: Niin miekii. Huomenna on muropäivä.
Luukas. Nii on. Huomenna on muropäivä!

Muropäivä, jeee...

Opetus: ilman arkea ei ole juhlaa. Ja juhlan voi tehdä arjessa ihan todella pienistä asioista. Vaikkapa muropäivästä. Filosofista keskustelua muropäivästä jatkettiin sitten vähän syvällisemmin. Lotan ja Luukaksen mielestä kasiaamun muropäivä tekee heräämisestä helpompaa. Emma taas tykkää enemmän kymppiaamuun sattuvasta muropäivästä, koska silloin on enemmän aikaa nauttia muroista. Salalle käy kumpikin selitys.

Mitä tekisimmekään ilman arkea. Ihan oikeasti. Jos ei olisi arkea, ei olisi juhlaa. Meidän perheen aikuisille mennyt viikonloppu oli todella juhlaa. Päätimme nimittäin vihdoin käyttää keski-ikäistymisemme kunniaksi saamamme lahjarahat, ja vietimme kahdenkeskisen viikonlopun Helsingissä. Tuli muuten tarpeeseen. Ei aamupalan, lounaan, päivällisen saatikka iltapalan miettimistä. Ei kinojen selvittelyä, eikä sitä pesukoneen surinaa. Oli tosi kivaa. Ja vieläkin kivempaa oli, kun tiesimme junioriosaston nauttivan olostaan ilman meitä. Kaksi nuorinta vietti laatuaikaa mummin kanssa. Kaksi vanhinta, eli Lotta ja Emma järjestivät kotonamme pikku partyt kavereilleen. Lauantai-ilta oli sitten venähtänyt aamuviiteen. Ja kahdeksan tyyppiä oli nukkunut pitkin ja poikin meidän makuuhuoneessamme ja takkahuoneessa. Olisin niin halunnut saada siitä valokuvan, mutta valitettavasti tallenteena on vain siisti olohuonepotretti :)

Juhlaa arjen keskellä!

Juhlaa oli myös meidän kotiinpaluumme sunnuntaina. Nuoriso oli siivonnut jälkensä ja vastassa oli muutoinkin hymynaamalla varustettua porukkaa. 

Ei tässä muuta tällä erää, kuin hyvää viikkoa kaikille ja muistakaa pitää välillä muropäivä :)

Jotain isänmaallisuudesta...

Kesä on auttamatta ohitse. Kuluneella viikolla kotimme vastapäätä olevien talojen katot ovat olleet aamuisin seitinohuen kuuran peitossa. Myös iso osa puista on tiputtanut lehtensä värikkääksi lehtimatoksi pihoille ja kaduille. Perheessämme aamulla ennen seitsemää heräävät ovat jo saaneet tottua siihen, että aurinko todellakin on vaipumassa talviunille. Ja mikä pahinta, syksyn kolea tuuli houkuttelee selvästi vaipumaan synkkiin ajatuksiin. Mutta ei hätiä mitiä. Meillä taistellaan täysillä vastaan. Vähenevä auringonvalo on jo korvattu kynttillöillä. Ja nurkista hohkaavaa kylmyyttä ajetaan pois tiukasti lämmittämällä uunia entistä kuumemmaksi.

Menneellä viikolla vaihdoin Emman kanssa muutaman sanan suomalaisuudesta. Noin parin kuukauden kokemuksella hän oli tehnyt päätelmän, että suomalaiset eivät ole erityisen patrioottinen kansa. Tällä hän tarkoitti sitä (minun johtopäätökseni), että me emme erityisen tiukasti korosta eri yhteyksissä suomalaisuuttamme. Hetken aikaa ajattelin, että niinhän se taitaa olla. Kunnes se suomalainen tuolta oikealta olkapäältäni alkoi kuiskuttelemaan korvaani. Niinpä avasin suuni ja ryhdyin puhumaan suomalaisuuden suulla. Kyllähän meistä aika moni on kuitenkin ylpeä suomalaisuudestaan. Tämä ei tarkoita sitä, että tuijottelisimme rajoiltamme sisäänpäin ja sulkisimme kaiken erilaisen ulos (ainakaan toivoakseni). Se suomalaisuus on meissä sellaisena sisäänrakennettuna hiljaisena sitkeytenä, joka tarvittaessa kaivetaan esille. Se suomalaisuus ei ole kovaäänistä, mutta mielestäni se on tässäkin ajassa kulutusta kestävää.

Pienen siivun eräänlaista isänmaallisuutta ja minun ajatustani siitä Emma sai tuta perjantaina, jolloin TV:sta tuli Vain elämää -ohjelma. Siinä sitä istuttiin sohvalla rivissä kuin kirkossa ja kuunneltiin yhden sinivalkoisen suomalaisen eli Hectorin kappaleista tehtyjä versioita vähän nuorempien suomalaisartistien esittämänä. Niissä kappaleissa sitä suomalaista sielua on tallennettu sanoihin ja säveliin.

Suomalaisuutta ja isänmaallisuutta oli tarjolla myös tänään sunnuntaina, kun teimme kävelylenkin kansallismaisemaan Punkaharjulle. Siellä se isänmaallisuus huojui honkien latvoissa ja kimmelsi järven pinnassa. Ei se uhonnut, eikä se vaatinut mitään. Antoipa vaan levätä hetken kaiken kiireen keskellä.

Isänmaallisuutta ilmassa...

Tähän suomalaiseen isänmaallisuuteen mahtuu myös pala italialaisuutta. Sitä oli konkreettisesti tarjolla lauantaina. Emma aloitti aidon italialaiseen lasagneen tulevan lihakastikkeen tekemisen jo perjantaina ja lopputuotteeksi se jalostui seuraavana päivänä. Luonnollisesti jälkiruokana nautimme tiramisua. Suomalaisuus ja italialaisuus löivät päivällispöydässä kättä ja myhäilivät tyytyväisinä.

Italialaisuutta..

Tässä kohtaa voin paljastaa isänmaallisuudestamme sen verran, että lentävä lause "Kaveria ei jätetä", muuttui muotoon "Kaverille ei jätetä" :). Joten - sunnuntaiaamuna tiramisuvuoka oli jotenkin vain tyhjä...

Mutta leikki sikseen: muistakaahan pitää kaveristanne huolta tälläkin viikolla ;).

 

Hittejä ja huteja

Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että teidän perheessä tulee olemaan joku päivä vaihto-oppilas, olisin varmasti kieltänyt jyrkästi moisen mahdollisuuden. Sehän tarkoittaa sitä, että joku perheen ulkopuolinen tulee osaksi elämääni ja jakaa jääkaappini sisällön lisäksi tunteeni ja ehkä ne elämäni ei niin loisteliaat hetketkin. Ja sellaiseen ei tällainen perussavolaisella luonteenlaadulla varustettu naisihminen välttämättä ihan kevyesti taivu.

No näemmä taipuu. Ja ainakin tässä vaiheessa matkaa olen tyytyväinen siihen, että olen tähän seikkailuun uskaltautunut ja taipunut. Syitä on monia. Yksi niistä on hyvinkin syvällinen eli diippi nuorisokieltä käyttääkseni. On nimittäin ollut voimaannuttavaa (jo toinen muotisana - apua!) oivaltaa se, että perhepiiriin voi sulkea muitakin kuin sen oman tutun porukan. Myönnän myös, että pelkäsin hitusen tuon uuden tyypin pusertavan näin äiti-ihmiseltä ne kuuluisat viimeisetkin mehut pois puserosta. Mutta niin ei ole käynyt. Kaikki on loksahdellut luontevasti paikoilleen.

On ollut ilahduttavaa huomata sekin, että myös Emma tuntee olonsa meillä ilmeisen kotoisaksi. Tähän johtopäätökseen olen päätynyt pienten juttutuokioidemme perusteella sekä ihan omin silmin tehtyjen havaintojen perusteella. Nimittäin kodin siivousvastaavana olen pannut merkille sen, että neitokainen osaa jättää sängyn petaamatta aamulla siinä missä muukin nuoriso ja että lautaset ei aina kulkeudu astianpesukoneeseen. Jollekin nuo seikat voivat olla merkkejä epäsiisteydestä, mutta minä luen ne merkeiksi onnistuneesta kotiutumisesta :). Ja olen salaa tyytyväinen. (Emma, jos luet tämän sitten kun suomen kieli taipuu paremmin: mene peittämään kuitenkin se sänky...joohan.)

Matka jatkuu!

Äiti-ihmisenä kuluneen viikon huti-osastoon laitan ajoittaisen turhan kiireen, jonka tiimoilta eräänä päivänä päivällisemme koostui viime vuoden joulun alla pakastetuista lanttulaatikosta ja imelletystä perunalaatikosta sekä valmislihapullista. Menu ei saavuttanut suurta suosiota. Hitti-osastoon laitan lauantai-illan illanvieton, jossa mukana oli muutama ystävä. Dippailimme hedelmiä suklaaseen ja nautimme Emman ja Lotan musisoinnista. Voisiko elämältä enempää toivoa?

Koska tämä postaus meni muutenkin imeläksi niin jatketaan sitten samaa rataa loppuun saakka. Udellessani kuopukseltani Luukakselta, mitä mieltä hän on nyt puolentoista kuukauden kokemuksen perusteella tästä vaihtariprojektista vastaus oli tämä: On kyllä tosi kiva kun Emma tuli meille. Se on tuonut niin kuin väriä meijän elämään! 

Hittejä kaikkien viikkoon!

Emma on tuonut väriä perheemme elämään!