Hyvästejä ja ikävää

Niin se vain on. Vaihto-oppilasprojektimme on tullut tiensä päähän. Tai oikeastaan Emman vaihtovuosi loppui, mutta projekti jatkuu. Kuten olen usein todennut, ainakin meidän kohdalla syntyi varmasti elinikäinen suhde. Emma on aina tervetullu meille ja hän voi milloin tahansa tulla meille lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi -ei kylään, vaan toiseen kotiinsa.

Emma lähti Savonlinnasta viime maanantaina ja Suomesta tiistaiaamuna. Laittelen tähän kuvia viimeisiltä päiviltä ja kuten näkyy, hymyt muuttuvat sitä hyytyneemmiksi, mitä lähempänä lentokenttää ne on otettu. Lauantaina kävimme risteilyllä, joka kesti 2,5 tuntia. Sää oli mahtava ja näkyvyys hyvä, mutta yrityksistä huolimatta emme bonganneet saimaannorppaa... Ja vaikka ilta oli pitkällä palatessamme, päätimme tehdä muurinpohjalettuja ulkotulella. Niitä maistellessa päivä sitten vaihtuikin jo toiseen. Mutta kivaa oli.

Viimeisenä yönä minä, Lotta ja Emma valvoimme aamuyölle parvekkeella. Pohdimme kulunutta vuotta - miten nopeasti se on ohi ja miten paljon siihen mahtuikaan kaikkea. Emma kertoi, että tulee ikävöimään ehkä eniten sitä, että meillä hänellä oli lupa olla omassa rauhassaan. Italiassa kun omiin oloihin vetäytymistä ei katsota "hyvällä". Sosiaalinen on oltava, halusi tai ei. Emmaa selvästi hieman jännitti kotiin palaaminen.

Sunnuntaina 18.6. vietimme Empun läksiäisiä. Vieraat toivat asiaankuuluvia lahjuksia, joissa aika monessa toistui Muumi :) Maanantai alkoikin sitten jo hieman haikeimmissa tunnelmissa. Vaikka kovasti yritimme, ei hymy ulottunut kenelläkään silmiin saakka. Emman viimeiseksi paikallisruokakokemukseksi oli Harri käynyt hakemassa lörtsytehtaalta lämpimät lörtsyt syötäviksi. Matka lentokentälle sujui hiljaisissa tunnelmissa...

Nyt kun Emman lähdöstä on viitisen päivää, tuntuu siltä, että jotain puuttuu kokonaisuudesta. Huomaan ajattelevani päivittäin, milloin Emma tulee huoneestaan tai milloin näen hänet kävelevän pihapolkua pitkin. Sitten tajuan, ettei hän ainakaan vähään aikaan kömmi kanssani lauantaiaamun myöhäisaamiaiselle. Samoin mielessäni on usein jo lentäväksi lauseeksi tullut: Älä vorri äiti!

Lomailua...

Emman vaihtovuosi on paria päivää vaille loppu. Tässä kesäkuun alussa olemmekin yrittäneet suorastaan ahnehtia vielä kokemuksia, jotka voi laittaa muistojen kultaiseen arkkuun. Vaikka ainahan se aika loppuu kesken. Tämä on yksi oiva muistutus siitä, että elämää ei kannata tuhlata joutavuuksiin. Pitää elää hetkessä kirjaimellisesti. Tähän postaukseen laittelen lähinnä kuvia viimeisen kahden viikon ajalta. Kävimme muun muassa Tampereella ja kesämökkeilemässä Keski-Suomessa. Samoin teimme päiväretken Kolille, jonka maisemat häikäisivät jopa tähän suomalaiseen maisemaan tottuneen silmiä. Tänään aiomme vielä tehdä sisävesiristeilyn Saimaalla, jollakin kaupunkimme omista höyrylaivoista. Sää ainakin näyttää suosiolliselta. Vihdoin on kesä!

 

 

Kuvia tuli kyllä melkoisesti...Mutta kuva kertookin usein enemmän kuin tuhat sanaa. Kirjoitan myöhemmin tarkemmin vielä vaihtovuoden herättämistä ajatuksista. On annettava ehkä aikaa sille, että kokemus saa muhia päässä ja sydämessä. Eilen Emman kanssa juttelimme siitä, miten jokainen tietää, että lähtöpäivä on maanantai. Silti se tuntuu olevan jossakin kaukana. Koska, jos lähtemistä ajattelee, se tuntuu niin ikävältä. On helpompi ajatella sen olevan vain joku arkinen asia muiden arkisten asioiden joukossa...

Tärkeitä vieraita ja juhlahumua

Viime viikonloppu oli täynnä juhlia. Salla lopetti urakkansa peruskoulussa ja serkku-Annika puolestaan painoi päähänsä valkolakin. Juhlaksi kutsuisin myös sitä, että Emman vanhemmat vierailivat Savonlinnassa ja vietimme aikaa yhdessä parinakin iltana. Samalla konkretisoitui se, mikä tässä vaihto-oppilasprojektissa on ollut parasta. Se on uusien ihmissuhteiden syntyminen ja uuteen kulttuuriin tutustuminen. On myös ollut avartavaa oivaltaa, että ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kulttuurista riippumatta. Kun italialainen ja suomalainen äiti-ihminen kohtaavat, ei tarvita välttämättä sanoja eikä yhteistä kieltä toinen toisensa ymmärtämiseen.

Tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että Emman vanhemmat ja Alicia-sisko solahtivat kotiimme samalla tavalla kuin Emmakin: mutkattomasti. He istuivat ruokapöydässä aivan kuin olisivat istuneet siinä lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Yhtä luonnollista oli se, että Luca-isä ja Harri katsoivat yhdessä alakerrassa Juventuksen finaalipeliä ja ottivat kohtuullisen äänekkäästi kantaa pelin vaiheisiin. Valitettavasti Juventus hävisi pelin...

Tällä hetkellä tämän blogin päivitysten kirjoittamien tuntuu jo katkeran suloiselta. Katselen  mennyttä ihmetellen ja haikeudella. Yhteiset muistot nousevat jo nyt pieninä helminä mielen sopukoista. En olisi ikinä voinut kuvitella, että aika menee näin nopeasti. Ja jos jossakin vaiheessa olen kokenut väsymystä tätä porukkaa pyörittäessä, toivon nyt, että tämä ei loppuisi. Ei ihan vielä.

Maanantaina posti toi kirjeeen AFS:lta. Siinä oli kuvia vaihto-oppilaista, jotka toivovat saavansa Suomesta isäntäperheen. Osa haluaa vaihtoon kesän ajaksi ja osa koko vuodeksi. Tällä hetkellä en voi kuitenkaan kuvitella ottavani perheeseeni vaihto-oppilasta - en edes kesäksi. Tämä ei johdu siitä, että kokemus olisi ollut jotenkin huono. Ei todellakaan. Emmasta on kuitenkin tullut osa meidän perhettä. Uuden ihmisen tulo perheeseen on vaatinut sopeutumista. Mutta yhtä lailla sopeutumista vaatii se, että se perheenjäsen lähtee pois. Tätä asiaa jotunemme jossakin määrin prosessoimaan tulevina viikkoina. 

Meillä on Emman kanssa muotoutunut vuoden aikana muutama oma juttu. Yksi niistä on myöhäiset salilla käynnit - yökyöpeleitä kun molemmat olemme. Eilen kotiin päin salilta ajaessa mietin sitä, että kun hiljaisuus ihmisen kanssa tuntuu luontevalta, on se ihminen sinulle jo todella tuttu. Minun ja Emman ei ole tarvinnut täyttää hiljaisuutta turhalla puheella enää pitkään aikaan :)