Alkuviikon pohdintoja ja suurperhe-elämää

Emma oli viikonloppuna AFS:n orientaatioleirillä Tampereella. Sunnuntaina kotiin palasi vähän väsynyt, mutta todella tyytyväinen tyttö. Uni oli kuulemma jäänyt vähemmälle, koska leirillä oli niin mukavaa. Silmät pyöreinä kuitenkin kuuntelin, kun Emma kertoi erilaisista kokemuksista, joita joillakin vaihtareilla oli kahden viikon aikana ehtinyt tulla. Joku mietti perheen vaihtoa ja toinen oli jo perheen vaihtanutkin. Syitä oli monia: osa liittyi arjen velvollisuuksiin ja osa oikeuksiin, jotka olivat erilaisia host-perheenjäseniin verrattuna. Se pisti miettimään motiiveja, joita isäntäperheeksi hakevilla on ehkä ollut. Tuli myös mieleen se, ryhtyvätkö jotkut host-vanhemmiksi saadakseen kotiin ilmaisen au-pairin? Vai onko ristiriidoissa kyse vain kulttuurien välisistä eroista?

Paha mennä arvailemaan ihmisten ajatuksia ja motiiveja. Meillä kuitenkin keskusteltiin sunnuntai-iltana pintapuolisesti uudelleen vaihto-oppilaan asemasta perheessä. Lyhyesti sanottuna: Emma on meille kymmenen tulevan kuukauden ajan neljäs lapsi, jolla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin perheen lapsilla. Ja näin alussa itse asiassa olemme katsoneet tärkeimmäksi seikaksi sen, että nuorta ei rasiteta liikaa arjen velvollisuuksilla, jotta hän saa rauhassa sopeutua perheeseemme ja tarkkailla meidän elämää ja rutiinejakin. Aina voi miettiä asiaa siltä kantilta, että olisi itse se, joka on "heitetty" keskellle kaikkea uutta. Vie varmasti ainakin pari kuukautta, että olotila alkaa olla ns. normaali.

Mitä sopeutumiseen tulee, olen kyllä huomannut olevani itsekin tavallista väsyneempi. Englanniksi puhuminen ja asioiden selvittely ei ole se maailman helpoin homma - varsinkaan, jos kielitaito ei ole se: speaks english fluently :). Oma tilanteeni on kuitenkin sikäli armollinen, että en ole töissä kahdeksasta neljään. Opiskelen ja teen freenä kirjoitushommia, joten aikaa jää välillä yksinäiselle asioiden pohdiskelullekin. Ja hyvä niin.

Tämä viikko perheessämme eletään todellista suurperheen arkea. Sunnuntaina nimittäin meille tuli viikon ajaksi vielä yksi ylimääräinen vaihto-oppilas, saksalainen Amelie. Tämä oppilasvaihto liittyy Sallan saksan kielen opiskeluun. Talvisalon koulussa on nimittäin jo reilun kymmenen vuoden ajan ollut tapana, että saksaa opiskelevat lähtevät yhdeksännen luokan keväällä vierailulle Savonlinnan ystävyyskaupunkiin Detmoldiin. Sitä ennen kaupungin keskuskoulusta tullaan visiitille tänne meille päin. Oppilaat asuvat puolin ja toisin perheissä ja tutustuvat viikon aikana toistensa arkielämään. Kuluvan viikon ajan ruokapöytämme ääreen kokoontuu siis aika ajoin peräti seitsemän ihmistä. Ja melkoinen pulina pöydässä on jo käynytkin, kun viisi 11-17-vuotiasta nuorta on vaihtanut ajatuksia englanniksi, saksaksi ja suomeksi.

Säpinää iltapalapöydässä.

Se, mitä tähän viikon alun viisaudeksi voisin sanoa on: kielten opiskelu kannattaa! Käyttäkää ihmiset vaikka sitä vähäistäkin kielitaitoa aina kun se on mahdollista. Maailma on siten astetta laajempi. Ja jos kielitaito ei riitä, on aina olemassa yksi yhteinen kieli, joka ei vaadi pitkää opiskelua. Nimitttäin HYMY. "Hymy on lyhyin etäisyys kahden ihmisen välillä." - Victor Borge

Hymyillään!

Ensimmäisen viikon tunnelmia

Perheen arki Emman kanssa on lähtenyt sujumaan mukavasti. Toki ilmassa on vielä pientä vieraskoreutta, mutta pääsääntöisesti meillä eletään sitä arkea, mitä eläisimme ilman Emmaakin. Erityisen ilahtunut olen tavasta, jolla Lotta on ottanut vastaan Emman. Näillä kahdella tuntuukin olevan paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja puheenaiheita. Tässä asiassa myös iällä on varmasti jotain tekemistä, sillä molemmat tytöt ovat kesän kuluessa täyttäneet 17 vuotta. 

Meidän aikuisten sopeutumista on helpottanut se, että Emmalle ei ole tarvinnut  sanoa asioita kahta kertaa. Hän haluaa selvästi olla osa perhettämme, eikä vain satunnainen matkailija nurkissamme. Ja se aamupuurokin on jo testattu. Emma söi keskiviikkona elämässään ensimmäistä kertaa kaurapuuroa ja valitsi kyytipojaksi mustikat. Ainakaan ilme ei kielinyt suuresta vastenmielisyydestä...Okei, ehkä vähän, mutta kuva ei hänen mukaansa kerro tällä kertaa enemmän kuin tuhat sanaa, sillä puuro oli kuulemma todella hyvää!

Kaurapuuro mustikoilla maistuu hyvältä...Myös viereistä settiä kannattaa kokeilla!

Jotta Emman alku ei olisi ollut turhan seesteinen, käväisimme jo näin vaihto-oppilasvuoden alkuun pienellä matkalla, jonka nimesimme perheen ryhmäytymisleiriksi. Leiriohjelmaan kuului automatka Helsinkiin, muutama tunti Helsingissä kiertelyä sekä vuorokauden mittainen Tallinnan risteily.

Osa ryhmäytymisleiriläisistä Tuomiokirkon portailla. Vieressä maisemakuvaa risteilyltä.

Kahden päivän reissun aikana sää oli meille suosiollinen. Helsingissä piipahdimme Kauppatorilla sekä Tuomiokirkossa ja teimme pieniä ostoksia keskustan kaupoissa. Tallinnassa kävelimme vanhassa kaupungissa ja herkuttelimme kaupungin vanhimmassa kahvilassa nimeltä Maiasmokk. Kahvila on perheellemme tärkeä, sillä samassa kahvilassa Harrin isoäidillä oli tapana käydä äitinsä kanssa kahvilla. (Harrin isän puolen sukujuuret ovat Eestissä). 

Mieleenpainuvimmaksi elämykseksi ryhmäytymisleiriltä jäi varmasti kuitenkin trubaduuri Jaco, joka esiintyi risteilylaivalla sekä meno- että tulomatkalla. Tyyppi oli niin mahtava laulaja ja kitaravirtuoosi, että kukaan meistä ei meinannut malttaa lähteä nukkumaan. Kaiken lisäksi hän osasi todella ottaa huomioon nuoriso-osastomme ja heidän musiikkitoiveensa. Menomatkalla nautintoa hieman himmensi muutama hieman enemmän viiniä päivällisellä nauttinut naishenkilö kovaäänisellä "keskustelulla". Mutta sekin oli osaltaan pieni viipale "täkäläistä kulttuuria".
 

Vanha Tallinna on aina upean näköinen!

Matka oli toki raskas, mutta muutoin todella antoisa. Matkalla myös perheenjäsenten luonteenpiirteet tulivat varmasti Emmalle tutuiksi, sillä kukapa sitä jaksaa reissussa nipottaa tai esittää mitään. Mottomme oli: Jos Emma kestää meitä kaksi päivää reissussa, hän kestää meitä kyllä sen kymmenen kuukautta. Myös Emma tuli meille paremmin tutuksi. Hän on erittäin sopeutuva, iloinen, suora ja muutenkin mutkaton tyyppi. On yllättävää, että jo viikon yhdessäolon jälkeen pystymme juttelemaan eri asioista. Ja ennenkaikkea, myös hiljaisuus tuntuu luontevalta.

Ryhmäytymisleirin tavoite toteutui: yhdessä eteenpäin!

"Neljän" lapsen äitinä en kuitenkaan lähde maalailemaan ruusunpunaisia kuvitelmia tulevista kuukausista. Haasteita varmasti tulee vastaan ja mutkiakin matkaan. Mutta sen tiedän, että tuo uusi tyyppi, joka nukahti olohuoneemme sohvalle kirja kainalossa, on jo nyt napannut pienen palan meidän kaikkien sydämistä.