Viime viikonloppu oli täynnä juhlia. Salla lopetti urakkansa peruskoulussa ja serkku-Annika puolestaan painoi päähänsä valkolakin. Juhlaksi kutsuisin myös sitä, että Emman vanhemmat vierailivat Savonlinnassa ja vietimme aikaa yhdessä parinakin iltana. Samalla konkretisoitui se, mikä tässä vaihto-oppilasprojektissa on ollut parasta. Se on uusien ihmissuhteiden syntyminen ja uuteen kulttuuriin tutustuminen. On myös ollut avartavaa oivaltaa, että ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kulttuurista riippumatta. Kun italialainen ja suomalainen äiti-ihminen kohtaavat, ei tarvita välttämättä sanoja eikä yhteistä kieltä toinen toisensa ymmärtämiseen.
Tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että Emman vanhemmat ja Alicia-sisko solahtivat kotiimme samalla tavalla kuin Emmakin: mutkattomasti. He istuivat ruokapöydässä aivan kuin olisivat istuneet siinä lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Yhtä luonnollista oli se, että Luca-isä ja Harri katsoivat yhdessä alakerrassa Juventuksen finaalipeliä ja ottivat kohtuullisen äänekkäästi kantaa pelin vaiheisiin. Valitettavasti Juventus hävisi pelin...
Tällä hetkellä tämän blogin päivitysten kirjoittamien tuntuu jo katkeran suloiselta. Katselen mennyttä ihmetellen ja haikeudella. Yhteiset muistot nousevat jo nyt pieninä helminä mielen sopukoista. En olisi ikinä voinut kuvitella, että aika menee näin nopeasti. Ja jos jossakin vaiheessa olen kokenut väsymystä tätä porukkaa pyörittäessä, toivon nyt, että tämä ei loppuisi. Ei ihan vielä.
Maanantaina posti toi kirjeeen AFS:lta. Siinä oli kuvia vaihto-oppilaista, jotka toivovat saavansa Suomesta isäntäperheen. Osa haluaa vaihtoon kesän ajaksi ja osa koko vuodeksi. Tällä hetkellä en voi kuitenkaan kuvitella ottavani perheeseeni vaihto-oppilasta - en edes kesäksi. Tämä ei johdu siitä, että kokemus olisi ollut jotenkin huono. Ei todellakaan. Emmasta on kuitenkin tullut osa meidän perhettä. Uuden ihmisen tulo perheeseen on vaatinut sopeutumista. Mutta yhtä lailla sopeutumista vaatii se, että se perheenjäsen lähtee pois. Tätä asiaa jotunemme jossakin määrin prosessoimaan tulevina viikkoina.
Meillä on Emman kanssa muotoutunut vuoden aikana muutama oma juttu. Yksi niistä on myöhäiset salilla käynnit - yökyöpeleitä kun molemmat olemme. Eilen kotiin päin salilta ajaessa mietin sitä, että kun hiljaisuus ihmisen kanssa tuntuu luontevalta, on se ihminen sinulle jo todella tuttu. Minun ja Emman ei ole tarvinnut täyttää hiljaisuutta turhalla puheella enää pitkään aikaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti